Odottamattomia vieraita

Tällä kertaa katsotaan, mikä katkaisee Kissankellokartanon leppoisan arjen, ja vilkaistaan muutaman valmiina ostetun nukkekodin huonekalun uutta ilmettä.

Puuvalmiit huonekalut saivat maalin - ja siivet!

"Jaa-a, ovathan nuo... mielenkiintoiset", tohtori Anturainen pohdiskeli raapien karvaisia korvantaustojaan ja katseli morsiamensa uusimpia ostoksia. "Melko pömpöösit, mutta eiköhän tästä selvitä. Ainahan voimme syödä keittiössä." Epäuskoisen hämmentyneenä hän suuntasi portaat aikomuksenaan kestää kerralla loputkin pesää hullun lailla rakentavan morsiamensa päähänpistot.

Korvakorun osat, Sibelius -postimerkki ja silkkinauha muuttuivat kitsch-tauluiksi.

"Eikö ole ihanaa! Ihmiset ovat niiiin söpöjä! Tuollaisia palleroisia höpösiä", tuleva rouva lirkutteli ja hieroskeli tunteikkaana pyöristynyttä massuaan. Tohtori nyökytteli vaiteliaana ja katseli jokseenkin mauttomia tauluja, jollaisia niin usein näkee höpsähtäneiden vanhojenpiikojen seinillä. "Höpösiä hyvinkin. Mutta mihin kummaan nuo ripustetaan?"

Käsin kirjailtu hassukauluksista vauvaa esittävä sohvatyyny.

"Tietysti tuon söpön sohvan luo, eikö vain! Siinäkin on tuollainen ihana ihmisjuttu. Nehän ovat ihan kuin pikkuinen ihmulilauma", neiti sirkutti ja pöyhi hellästi vauvatyynyä. Herra Anturainen mumisi ymmärtäväisesti vastaukseksi ja yritti olla välittämättä morsiamensa yli-imelästä sisustusmausta. "Tai tuon lutuisen pöydän yläpuolelle?!" innostunut kissaneiti hihkaisi riemuissaan kaikista mahdollisuuksista. "Kuulostaa minusta hiukan turhan..." herra Anturaisen lause katkesi ovenkolkuttimen ääneen. "Kuka kumma siellä on? Emme kai me odota vieraita?"

Pöytä shakkinappulasta ja vyönsoljesta, kynttilät kakusta.

Oviaukossa odotti kaksi pikkuista, vaaleanpunaista nenää. "Keitäs te olette?", tohtori kummasteli ja katseli kissanpoikia tassuista korvannipukoihin asti. Pennut katselivat kummissaan takaisin. "Kanelin lapsia, setä. Etkö sinä muista meitä?" Herra anturainen näytti yllättyeeltä ja veti lapset oitis sisään lämmittelenään. "No mutta hei, pikkuiset. Siitä onkin kauan kun näin teitä. Miksi ihmeessä te olette kaksin liikkeellä? Tuleeko serkkuni perässä?"

Yhtäkkiä tohtori Anturaisren syliin oli heittäytynyt kaksi nyyhkivää pikku kissaa. "Ä-äiti ei tule... Hän käski meidän tulla tänne, tässä on kirje. Äiti... käski tuoda sen", pikku kissapoika vikisi ja kaivoi taskustaan ruttuisen paperin.

"Joko pikkuiset nukkuvat?" herra Anturainen tiedusteli kun hänen yöpukuinen morsiamensa tassutteli murheellisen näköisenä yläkertaan, missä herra istui lysyssä ruokasalin uuden tuolin selkänojaa vasten lysähtäneenä. Kissaneiti nyökkäsi. "Tein heille vuoteet kirjahyllyyn. Nukahtivat heti lämpimän maidon jälkeen. Onko sinun siskosi?..." Herra Anturainen painoi murheissaan kuononsa  pöytään: "Serkkuni, Kaneli. Hän oli lapsena minulle kovin läheinen. Sääli ettemme olleet yhteyksissä sittemmin. Hän oli niin kiltti. Ja vieläpä tuberkuloosi... voi pikku Kanelia." Kissaneiti kietoi hellästi tassunsa sulhasensa ympärille. "Voi, kultaseni... Olen pahoillani. Me taidamme pitää pennut?"

Mittakaavavirheen voi ottaa myös hyötykäyttöön.

Seuraavalla kerralla taidetaan kurkistaa Villa Dystopian uutuuksia. Ennen seuraavaa Kissankellokartano -postausta ottaisin kuitenkin enemmän kuin mielelläni vastaan nimiehdotuksia tälle kaikenkarvaiselle kissaperheelle. Seuraavaan kirjoitukseen asti ihanaa alkutalvea ja lumisten säiden odottelua kaikille!